Vuonna 1994 Ruandassa tapahtui tutsien kansanmurha, miljoona ihmistä murhattiin lyhyessä ajassa. Suurin osa uhreista ei kuollut nopeasti vaan heitä raiskattiin, kidutettiin ja jätettiin hitaasti kuolemaan. Lapsia ei säästetty, heillä oli sama karmea kohtalo kuin heidän vanhemmillaan. Pieniä vauvoja heitettiin seinään, lapsia kidutettiin kuoliaaksi tai hakattiin macheteilla kappaleiksi. Koska he olivat tutseja. Perheet ja ystävät kääntyivät toisiin vastaan, naapuri saattoi murhata naapurin. Ruhengerissa kävimme museossa, joka käsittelee kansanmurhaa ja täytyy myöntää ettei itku tai oksennus ollut kaukana kun kuuntelin uhrien tarinoita ja katselin kuvia. Museossa oli jopa monen sadan uhrin jäännökset lasikopissa: reisiluita, hajonneita pääkalloja, vaatteita ja lasten kenkiä. Todella rankka paikka, mutta silmiä ei voi sulkea, vaikka se olisikin helpottavaa.
Volcanoes National Park
Aamulla aloitamme vaelluksen gorillojen luokse, perheen nimi on Kuryama ja he asustavat vuoristossa Volcanoes kansallispuistossa. Lupa maksaa hunajaa, yli 500$ ja mietin, että onkohan tämä sen arvoista. Kapuamme ensin tunnin vuoristoa ylöspäin maanviljelijöiden kylän läpi, jonka jälkeen on vielä tunnin matka puiston sisällä pientä, hyvin mutaista polkua pitkin. Lopulta meidän käsketään jättää kaikki ylimääräinen tavara kantajille ja seurata hiljaa oppaita. Ensiksi näemme 5-vuotiaan pikkuvesselin, joka haluaa leikkiä kanssamme. Se ei pelkää meitä ollenkaan, vaan luulee olevansa hopeaselkä uros ja takoo meille rintaansa. Lapsi juoksee meitä ympäri, tarttuu ihmisiä jaloista ja yrittää napata takkeja mukaansa. Oppaan täytyy hieman potkaista pikkugorillaa, koska se tulee liian lähelle emmekä halua suututtaa isukkia. Sitten näenkin hopeaselän ja ymmärrän oppaan huolen. Tajuttoman kokoinen urosgorilla, yli 200 kiloa painava, istuu noin 10 metrin päässä ja tarkkailee meitä. Kylmät väreet menevät selkää pitkin ja pieni pelko hiipii mieleen, ne ovat aika pelottavan näköisiä. Pääsemme vieläkin lähemmäs gorillaperhettä, joka sisältää kaksi hopeaselkäveljestä, pienen vauvan, muutaman pikkulapsen ja kolme naarasta. Katselemme kuinka ne kaikki ottavat pienet päiväunet, kunnes ne heräävät ja lähtevät ruuan hakuun. Lapset roikkuvat ja riehuvat puissa, hyppivät ympäriinsä ja tekevät kuperkeikkoja. Emo syöttää puolivuotiasta poikasta aivan vieressä, mutta päättääkin yhtäkkiä siirtyä ja kulkea juuri siitä missä minä seison. Se ja selässä roikkuva vauva rokkitukan kanssa ohittavat minut metrin päässä, voisin helposti vain ojentaa käteni ja koskettaa niitä. Hetken päästä katselemme hopeaselkää ruokailemassa ja olen taas jonon ensimmäisenä. Alfauros päättää tulla suoraan meitä kohti, yritän pakittaa rauhallisesti, mutta takanani on kahdeksan ihmistä enkä pääse mihinkään. Olen suoraan sen kulkureitillä ja pulssini on lähellä kahta sataa, hopeaselkä voisi heittää minut puuhun yhdellä kädenliikkeellä. Katson suoraan sen isoihin ruskeisiin silmiin ja ihmettelen kuinka ihmismäiset kasvonpiirteet ja eleet sillä on. Opas juttelee sille murahtelemalla ja kertoo, että kaikki on ihan ok eikä meistä ole uhkaa. Uros onneksi päättääkin kääntyä juuri minun kohdallani eikä sen tarvitse heittää minua pois tieltään. Seuraamme perhettä vielä hetken aikaa, niitä on todella uskomaton katsella! Aivan kuin katsoisi karvaisia ihmisiä tekemässä arkiaskareita: lapsia syötetään, vauvoja pidetään kainalossa tai makoilemassa äidin mahan päällä, lapset leikkivät ja vanhemmat ojentavat lapsia. Uros ja naaras pussailevat parin minuutin ajan ja lapset mököttävät kun eivät saa meistä leikkiseuraa. Mahtavaa tavata lähisukulaisia J
Uganda, Jinja
Aurinko paistaa, vesi kuohuu, sydän jyskyttää ja olen varma, että tänään kuolema tulee. En ole varma onko hukkumispelkoisen kovin viisasta laskea 20 kilometrin verran Niilin koskia alas, mutta teenpä sen kuitenkin. Ensimmäinen koski ja paatti ympäri, nielen puoli litraa vettä, vene pamahtaa päähäni, hävitän melan ja satutan jalkani johonkin. Kyllä on kivaa.
Pari koskea lisää ennen lounasta ja pikkuhiljaa rentoudun vähän ja rupean hieman jopa nauttimaan tästä hullutuksesta. Kunhan vain pysyn veneessä enkä sinkoudu koskeen ja pelkää kuolevani. Olen laskenut koskia pari kertaa aiemmin, mutta ne taisivat olla vain lastenleikkiä Niiliin verrattuna. Onneksi Niili on kuitenkin todella syvä eikä kivistä ole vaaraa. Jokainen, jopa ’kovat äijät’ tutisevat, kun ovat kerran pudonneet veneestä keskellä koskea, aallot heittelevät minne sattuu eikä happea saa ikuisuuksiin. Parin helpon kosken koen jonkinnäköisen aivopierun ja ehdotan muille että pitäisikö meidän kipata vene tarkoituksella, tämähän on muuten liian mukavaa. Ok, laskemme alas ja yhtäkkiä edessämme on pirun iso aalto, joka kääntää veneen sekunnissa ylösalaisin. Räpiköin epätoivoisesti pintaan ja yritän saada happea, mutta auringon sijaan näen vain pimeää. Hienoa, olen jumissa ylösalaisin olevan veneen alla. Tätä pelkäsin eniten! Yritän hengittää veneen alla olevan ilmataskun avulla, mutta koska vene ja minä laskemme edelleen koskea alas täysin aaltojen armoilla, saan vain suun täyteen vettä. Yritän miettiä järkevästi ja sukeltaa pois veneen alta, mutta eihän se onnistu ilman happea, paniikissa ja kypärä silmillä. Tuntuu, että olen ikuisuuden veneen alla, mutta muutaman minuutin sisällä opas huomaa yhden puuttuvan ja sukeltaa veneen alle. Hän yrittää saada minut sukeltamaan, mutta en pysty ajattelemaan muuta kuin hengittämistä enkä saa itseäni pakotettua sukeltamaan. Lopulta opas kyllästyy, nappaa minua pelastusliiveistä kiinni varoittamatta ja vetää minut ulkopuolelle pintaan. Vaikka nielen taas lisää Niiliä, tunne on aivan ihana: hengittäminen ja ei-kuoleminen. Olenkin vielä elossa!
Illalla juhlimme oppaan synttäreitä ja Niilistä selviytymistä porukalla. Ilta sisältää pöydillä ja baaritiskillä tanssimista, kenkien heittelyä banaanipuihin, steppausta, rekkakaraokea sun muuta mukavaa. Aamuyöllä kävelemme teltalle päin taskulamppujen kanssa ja pysähdymme hämmästyneenä telttapaikan eteen. Vilkaisemme toisiamme ja tarkistamme olemmeko tulleet hulluiksi vai olemmeko totaalisen kännissä. Teltan paikalla on kasa kylttejä eikä telttaa näy missään! Aamuyön pöhnässä kestää hetken aikaa ennen kuin tajuamme, että pojat ovat saaneet kuningasidean ja siirtäneet teltan tavaroineen jonnekin. Teltan metsästys alkakoon… Etsimme koko telttailualueen, mutta emme löydä mitään meille kuuluvaa. Kysäisemme ohimennen vartijalta, onko hän nähnyt yksinäistä telttaa jossain oudossa paikassa. Vartijan ilme kirkastuu, teltta on baarissa sisällä! Pojat ovat jollain ilveellä raahanneet painavan pystytetyn teltan ja kaikki tavarat pitkän matkaa baariin, eikä mitään edes ole kadonnut teltan päältä. Täytyy myöntää, että aika hyvä suoritus. Kun nauruhepuli helpottaa, huomaamme että on enää tunti aikaa herätykseen joten päätämme ottaa teltan alas ja nukkua rekan säilytystilassa. Kutsumme säilytystilaa häkiksi, koska se täytyy lukita ulkopuolelta ajon aikana ja nukummekin siellä tyytyväisenä melkein koko seuraavan päivän ajomatkan ajan.
Seuraavana ja viimeisenä yönä kostamme pojille ja kastelemme heidän telttansa vesiletkun avulla, tietysti kun he nukkuvat sisällä. Teltta ilman sadesuojaa vuotaa mukavasti, mutta jostain syystä poikien mielestä vesi ei ole yhtään virkistävää eikä hauskaa. Suunnitelmana oli myös heittää hanhi telttaan sisälle ja lukita ovi, mutta tietysti hanhet ovat jossain muualla juuri kun niitä tarvitsee.
Tämä onkin Afrikan rundin loppu, nyt nokka kohti Aasiaa!
