Ruokajuttuja

Ruokahan on lähellä kaikkien sydäntä ja hyvin tarpeellinen asia elämässä, mutta jostain syystä tämä puoli on jäänyt täällä vähemmälle huomiolle. Ruisleipää ja salmiakkia on tietysti kova ikävä, siitä ei vaan pääse yli eikä ympäri vaikka kuinka reissaisi. Kun saisikin muutaman tuoreen ruispalaviipaleen juustolla ja maustekurkulla… mmm…

Onneksi matkan varrella näitä puutostiloja on välillä päässyt edes vähän korjaamaan kavereiden ruokalähetysten ja yllättävien suomalaiskohtaamisten avulla.  Nuudeleita ja riisiä saa joka paikasta kaiken maailman lisukkeiden kera, joista kyllä tarvitsen todella pitkän tauon! Ihmetyttää kylläkin mistä paikalliset saavat kaikki tarvittavat vitamiinit ja hivenaineet, kun syövät pitkälti vain valkoista jauhoa eri muodoissa. Kaikki kelpaa syötäväksi eikä tapana ole erotella länsimaisen ajatusmallin mukaan syötäviä ja ei-syötäviä ruokia. Itse en päässyt kokeilemaan läheskään kaikkea mahdollista, mutta muunmuassa sammakko, koira ja tarantella tulivat maistettua.

Tarantellaa maistoin paikallisessa bussissa Kambodzhassa, tätä uppopaistettua (ja montaa muuta..) välipalaa myytiin levähdyspaikalla. Elävät hämähäkit kuhisivat ämpärissä, kuulemma myrkkyhampaat poistettuna, mutta eipä hirveästi tehnyt kuitenkaan mieli silitellä. Maistoin lopulta vain hämähäkin jalkaa, joka oli aivan tyhjää täynnä eikä maistunut millekään, narisi vain hampaissa. Paikallisten mukaan olisi pitänyt maistaa hämähäkin keskiosaa, mutta kuulemma maistuu aivan hirveälle kun kaikki (ulosteet, sisälmykset…) purskahtaa iloisesti suussa. Tämän herkun siis jätin rohkeammille.

Sammakon syönnissä ei taida ollakaan mitään sen ihmeellisempää, sammakon jalkahan on jonkinnäköinen gourmet-herkku Euroopassa. Tässä oli kyseessä kokonaisen sammakon liha inkiväärikastikkeessa, todella hyvää! Ainoana miinuksena se, että sammakko oli pilkottu kokonaisena eli ruoka oli taas epämääräistä luumössöä lihapalojen kera. En viitsinytkään sen paremmin tarkastella mitä muuta sammakonosia lautaselle oli päässyt…

Koiraravintolaan päädyin Saigonissa Vietnamissa itse asiassa vähän sattuman kautta. Päivällä tapasin muutaman muun reppureissaajan, jotka olivat menossa syömään käärmettä illalla ja pakkohan sitä oli lähteä mukaan kun kuulosti niin mielenkiintoiselta. Tarkoituksena oli ostaa ravintolasta elävä käärme, joka tapetaan edessämme pöydässä ja liha kypsennetään sitten toivomusten mukaan. Käärmeen vielä lämmin veri juodaan shotteina ja yksi onnekas saa pienen sykkivän sydämen syödäkseen. Mutta suunnitelma ei toteutunut kalliin hinnan takia, joten piti keksiä jotain muuta erikoista syötävää - enää ei voinut mennä tavalliselle nuudelikeitolle. Koirakadulle siis! Heti kun pääsimme oikealle kadulle, ihmiset ravintoloissa rupesivat haukkumaan kimeästi kuin pikkuiset puudelit, joka teki tilanteesta aika hauskan. Näissä paikallisissa ravintoloissa oli aivan kamala haju, mutta kaipa siihenkin tottuisi ajan kanssa. Otimme kolme erilaista koiranliha-annosta, muuta lihaa ravintolassa ei tarjoillakaan. Hirveää on kyllä myöntää, mutta kaksi kolmesta annoksesta on TODELLA hyvänmakuista ja menee minulla maistamieni lihojen top vitoseen. Ruuat huuhdeltiin alas aivan karmealla kotitekoisella käärmeviinalla, joita löytyy takahuoneesta vanhoista tynnyreistä. Hinnaksi tälle mahtavalle ja varmasti erikoiselle aterialle tulee noin 2€/nuppi. Suosittelen lämpimästi kokeilemaan.

Tunsin itseni kyllä aika kapeakatseiseksi, kun vatsassa kouraisi tiskin takana olevat erilaiset koiranpalat (mm. penis ja leuat) ja teki mieli nyrpistää nenää paikan hajulle. Mielestäni monella aasialaisella on todella mainio suhde ruokaan ja terve ajattelutapa sitä kohtaan. Ihmiset tietävät mistä liha tulee eikä sitä vain kuvitella, että sisäfilee tipahtaa S-marketin tiskille taivaalta tai mustan makkaran väri tule maalipurkista. Eläimistä käytetään kaikki mahdollinen sisäelimistä lähtien, eikä vain pientä osaa ja heitetä loppuja hukkaan. Kaikki eläimet nähdään eläiminä, yhtä hyvin voidaan pistellä poskeen kissan kuin possunkin lihaa. Eläimiä ei ole laitettu söpöysjärjestykseen ja päätetty, että älykkyysosamäärästä riippumatta rumimmat voidaan laittaa tehotuotantoon kärsimään ja lopulta syödä. Samalla kun jonkun mielestä söpöimmät viedään kotiin halittavaksi ja kauhistellaan barbaarisia aasialaisia, jotka syövät näitä ihania olentoja. Minulla ei tietenkään ole mitään kotieläimiä vastaan, mutta ihmettelen kyllä miten eläimet on jaoteltu näihin eri luokkiin ja tietynlaiset ajattelutavat istutettu kaikkien päähän. Miksi on oikein syödä porsaan lihaa mutta ei koiran lihaa? Miksi kanojen tehotuotanto on hyväksyttävää, mutta kesäkissan kohtalo aivan kamala? Pitäisikö meidän oppia jotain näistä köyhemmistä maista?

Näin jälkeenpäin ajateltuna kokeilin aivan liian vähän paikallisia ravintoloita ja erikoisuuksia Aasiassa. Söimme liikaa helpoissa ravintoloissa, joista löytyy englanninkielinen ruokalista ja englantia puhuvia tarjoilijoita. Eniten saa ruuan puolesta reissusta irti, kun syö paikallisten parissa pikkukojuissa, tilaa mitä naapuri syö ja istuu pienillä muovituoleilla syömässä 1€ maksavaa ateriaa. Joskus ruoka on todella hyvää, joskus siedettävää ja aika usein todella karmeaa. Kuitenkin ruoka on puhdasta ja tuoretta, kunhan vain ravintolassa tai kojussa on paljon paikallisia asiakkaita - eihän heidänkään vatsa kestä ruokamyrkytystä sen paremmin kuin meidän. Kipeäksi tulin vain länsimaisista ruokapaikoista, enkä koskaan katuruuasta. Ja vaikka tulisikin joku pieni pöpö, parin päivän päästä se on ohi ja uudet kokemukset on täysin sen arvoisia. Ensi kerralla siis rohkeammalla mielellä matkaan J

Indonesian visiitti

Aurinko paistaa, varpaiden välissä on valkoista hiekkaa, meri on turkoosinsininen ja kuuluu ainoastaan kavioiden kopse. Paratiisi. Gili Air.

Päivän rutiineihin (kyllä, meillä oli rutiineja) kuului aamukävely saaren ympäri, rannalla makoilu ja päiväunet. Yhtenä aamuna päätimme ruveta aivan villeiksi ja kävelimme saaren ympäri toiseen suuntaan. Tämä ei kylläkään ollut hyvä päätös, joten palasimme vanhaan totuttuun reittiin – aivan turha pelleillä tärkeillä asioilla. Suihkun sai rankan urheilun jälkeen ottaa ulkoilmakylppärissä, jossa sateella sai näppärästi tuplasuihkun. Saarellahan ei ole muuta tekemistä kuin syöminen, nukkuminen, auringonotto, snorklaaminen tai sukeltaminen, joten 10 päivää meni todella leppoisissa merkeissä. Snorklauskin jäi väliin reissuni toisen vatsataudin vuoksi, mutta kirjoja tulikin sitten luettua yhden kirjan päivävauhtia ja näin sivistettyä uneliaita aivojani.

Gilin hiljaisuuden ja Balin kamalien turistikatujen jälkeen olikin mukava päästä taas isompaan kaupunkiin eli kiehuvan kuumaan ja kosteaan Kuala Lumpuriin. Valitettavasti löysimme muutaman mahtavan kokoisen kauppakeskuksen, joiden sokkeloihin pieni ihminen eksyy ja epätoivoissaan kuluttaa liikaa rahaa ostaessaan kaikkea ihanaa ja tarpeetonta. Kummasti rinkkaan tuli parissa päivässä lisää painoa ja täytettä, tämän naisen järki ei pelaa silloin kun pitäisi… No, itsehän saan kamani kantaa seuraavaan osoitteeseen eli Australiaan!

Kambodzha

Kambodzha

Viimeisestä Laosin etapista, Don Detistä, ei olekaan paljoa raportoitavaa. Kannattaa mennä itse katsomaan ja kokemaan (jos nyt välttämättä haluaa), mutta suosittelen hankkimaan kiinnostuksen jonkinlaisia huumeita kohtaan ennen sitä. Suomalaisten sekopää narkkareiden lisäksi saarelta löytyi sammakoita vessanpöntöstä, torakoita tyynyltä, kamikaze koppakuoriasia riippumatossa nukutun yön aikana (eikä muuten ollut minun vika että päädyin siihen nukkumaan!) ja vesipuhveleita takapihalta. Ja juoppo bussilippujen myyjä, joka saikin aika sopan aikaan…

Ostimme liput Kambodzhaan eräältä agentilta täysin järjettömään hintaan (35$), mutta hinta näytti olevan joka paikassa sama, joten maksettava oli. Aamulla lähdimme reippaana matkaan ja hyppäsimme veneeseen agentin kanssa, joka näytti olevan jo mukavassa hutikassa. Noh, sellaista sattuu paremmissakin piireissä, joskus se voi vähän venähtää. Muu porukka meni sitten istumaan aivan eri paikkaan ja meidän oma lipunmyyjä vaatimalla vaati, että istumme hänen kanssaan ja juomme yhdessä kaljaa. Ja kuulemma on todella kamala loukkaus, jos ei juo kun toinen tarjoaa. Joten kaljaa kitusiin sitten aamu yhdeksän aikaan, ei kyllä oikein maistu muuten kuin Juhannuksena. Hieman rupesi usko hiipumaan ukon juttuihin, kun muut lähtivät bussiin ja hän väitti, että ei ole teidän bussi, jääkää tänne! Sieltä jumalan selän takaa kun lähti vain se yksi bussi päivässä… Painuttiin sitten bussiin agentin estelyistä välittämättä, mutta ovella meidät pysäytettiin ja sanottiin ettei teillä ole lippuja, pelkkä kuitti. Armas agenttimme ei ollut maksanut bussifirmalle lippujamme, vaan käyttänyt ne…yllätys  yllätys…kaljaan! Minä jäin bussiin enkä suostunut liikkumaan vaikka kuski tööttäili ja ihmiset mulkoili, Olli meni huutamaan äijälle ja vaatimaan rahoja takaisin. Eihän se mitään auttanut- kun kerta rahat oli juotu niin tyhjästä on paha nyhjäistä. Jouduttiin nöyrtymään ja maksamaan lisää, onneksi agentti menetti edes kasvonsa muiden paikallisten edessä. Tässä vaiheessa bussikuski oli jo ihan hiilenä tööttinsä kanssa ja tietysti bussi täynnä. Huoh. Eli taas päästiin lattiapaikoille. Aika nopeasti kuitenkin oltiin rajalla ja suht nopean, vain 3 tunnin odotuksen jälkeen (paahtavassa auringonpaisteessa tietysti), päästiin jonottamaan bussiin. Kunnes joku ilmoittaa, että ottakaa kamanne ja menkää takaisin odottamaan, ei tämä näin toimi! Selvä, takaisin odottamaan ja katselemaan kuinka bussi ajetaan kauemmaksi. Ja tietysti tämä on se meidän bussi, hetken päästä saamme taas luvan mennä bussiin joka on vain pidemmän kävelymatkan päässä. Ollilla on ollut huono olo koko päivän ja päätämme, että minä tungen itseni sisään ja varaan molemmille paikat. En valitettavasti ollut ainoa älypää porukassa ja bussissa on enää yksi vapaa paikka. Onneksi Ollikin löytää jostain itselleen paikan, loput laitetaan taas lattialle, sanotaan että vain noin tunti ja sitten toinen bussi tulee hakemaan osan porukasta. HAH! 9 tuntia myöhemmin sama tilanne, porukka hieman vaihtelee paikkoja ettei kenenkään tarvitse istua lattialla lasten muovituolilla jalat suussa koko päivää. Ollilla nousee kuume ja päätämme mennä pääkaupunkiin Phnom Penhiin malariariskin ja lyhyemmän matkan vuoksi. Vihdoin, vain 16 tunnin matkustamisen jälkeen pääsemme edes jonnekin päin Kambodzhaa!

Phnom Penh

Tästä kaupungista tuli yksi Aasian reissun lempparikaupungeista, vaikka maa onkin todella köyhä ja luokitellaan vielä kehitysmaaksi. Tietysti kaupungissa on likaista, kaduilla näkee prostituutiota, kerjäläisiä ja katulapsia myymässä ties mitä, mutta jotenkin kaupungin tunnelma ja ihmisten hymy jäi mieleen. Moni varmastikin on kuullut Pol Potin kansanmurhasta, jonka aikana kuoli noin 3 miljoonaa kambodzhalaista. Tavoitteena oli luoda täysin omavarainen kansa, joka asuu pienissä yhteisöissä, syö samaa ruokaa, tekee samaa työtä ja käyttää samanlaisia vaatteita. Koulujärjestelmä, raha, uskonto, musiikki ja sanomalehdet lakkautettiin. Punaisten khmerien vihollisia olivat sivistyneet ja koulutetut, joita perheineen tapettiin aivan surutta - silmälasit riittivät syyksi. Kaupungit tyhjennettiin asukkaista, joiden tuli hylätä kaikki omaisuus ja muuttaa maalle työskentelemään muiden rinnalle. Teloituksissa kuoli arviolta noin miljoona ihmistä ja loput 2 miljoonaa kuoli nälkään, sairauksiin tai pakkotyöhön. Kävimme Phnom Penhissä mieleenpainuvassa paikassa nimeltä ’killing fields’, joka oli yksi maan teloituspaikoista. Täällä tajusin taas kerran miten omat pienet murheet ovat aivan naurettavia ja kuinka hyvään elämään sitä on tottunut. Teloituspaikalla oli joukkohautoja, joiden reunalla uhrit teloitettiin ja annettiin pudota hautaan - aina uhrit eivät kuitenkaan kuolleet heti vaan haudattiin lopulta elävältä. Sinne oli myös rakennettu suuri mausoleumi, johon on kerätty tunnistamattomien uhrien pääkalloja ja luita kahdeksaan eri kerrokseen, melkein kaikissa kalloissa on halkeamia vasaroista ja macheteista sun muista teloituksiin käytetyistä työkaluista. Teloittajilla oli käytössä myös erityinen puu, johon pienten lasten päät murskattiin; panokset kun olivat kalliita ja ”pahuus” piti kitkeä pois juuresta lähtien.

Ja tämä kaikki tapahtui vain noin kolmekymmentä vuotta sitten! Minua monesti mietityttää, että miten muutamat ihmiset pystyvät aivopesemään suuren määrän seuraajia itselleen, jotka tekevät vielä kaiken likaisen työn. Ja joutuvat sitten kantamaan syyllisyyttä loppuelämän. Pelko tietysti ajaa ihmiset tekemään melkein mitä vaan ja lapset voidaan opettaa ajattelemaan miten tahdotaan, mutta eikö millään ole mitään rajaa? Tälläkin hetkellä jossain päin maailmaa tapahtuu taas samoja asioita uudelleen ja uudelleen eikä juuri ketään kiinnosta. Kunhan se ei vain koske meitä vaan niitä muita.


Jos kiinnostaa lukea enemmän kansanmurhasta, suosittelen kovasti kirjaa nimeltä 'First they killed my father', jonka kirjoittanut Loung Ung oli vai kuusivuotias kun kansanpuhdistus alkoi.