Kambodzha

Kambodzha

Viimeisestä Laosin etapista, Don Detistä, ei olekaan paljoa raportoitavaa. Kannattaa mennä itse katsomaan ja kokemaan (jos nyt välttämättä haluaa), mutta suosittelen hankkimaan kiinnostuksen jonkinlaisia huumeita kohtaan ennen sitä. Suomalaisten sekopää narkkareiden lisäksi saarelta löytyi sammakoita vessanpöntöstä, torakoita tyynyltä, kamikaze koppakuoriasia riippumatossa nukutun yön aikana (eikä muuten ollut minun vika että päädyin siihen nukkumaan!) ja vesipuhveleita takapihalta. Ja juoppo bussilippujen myyjä, joka saikin aika sopan aikaan…

Ostimme liput Kambodzhaan eräältä agentilta täysin järjettömään hintaan (35$), mutta hinta näytti olevan joka paikassa sama, joten maksettava oli. Aamulla lähdimme reippaana matkaan ja hyppäsimme veneeseen agentin kanssa, joka näytti olevan jo mukavassa hutikassa. Noh, sellaista sattuu paremmissakin piireissä, joskus se voi vähän venähtää. Muu porukka meni sitten istumaan aivan eri paikkaan ja meidän oma lipunmyyjä vaatimalla vaati, että istumme hänen kanssaan ja juomme yhdessä kaljaa. Ja kuulemma on todella kamala loukkaus, jos ei juo kun toinen tarjoaa. Joten kaljaa kitusiin sitten aamu yhdeksän aikaan, ei kyllä oikein maistu muuten kuin Juhannuksena. Hieman rupesi usko hiipumaan ukon juttuihin, kun muut lähtivät bussiin ja hän väitti, että ei ole teidän bussi, jääkää tänne! Sieltä jumalan selän takaa kun lähti vain se yksi bussi päivässä… Painuttiin sitten bussiin agentin estelyistä välittämättä, mutta ovella meidät pysäytettiin ja sanottiin ettei teillä ole lippuja, pelkkä kuitti. Armas agenttimme ei ollut maksanut bussifirmalle lippujamme, vaan käyttänyt ne…yllätys  yllätys…kaljaan! Minä jäin bussiin enkä suostunut liikkumaan vaikka kuski tööttäili ja ihmiset mulkoili, Olli meni huutamaan äijälle ja vaatimaan rahoja takaisin. Eihän se mitään auttanut- kun kerta rahat oli juotu niin tyhjästä on paha nyhjäistä. Jouduttiin nöyrtymään ja maksamaan lisää, onneksi agentti menetti edes kasvonsa muiden paikallisten edessä. Tässä vaiheessa bussikuski oli jo ihan hiilenä tööttinsä kanssa ja tietysti bussi täynnä. Huoh. Eli taas päästiin lattiapaikoille. Aika nopeasti kuitenkin oltiin rajalla ja suht nopean, vain 3 tunnin odotuksen jälkeen (paahtavassa auringonpaisteessa tietysti), päästiin jonottamaan bussiin. Kunnes joku ilmoittaa, että ottakaa kamanne ja menkää takaisin odottamaan, ei tämä näin toimi! Selvä, takaisin odottamaan ja katselemaan kuinka bussi ajetaan kauemmaksi. Ja tietysti tämä on se meidän bussi, hetken päästä saamme taas luvan mennä bussiin joka on vain pidemmän kävelymatkan päässä. Ollilla on ollut huono olo koko päivän ja päätämme, että minä tungen itseni sisään ja varaan molemmille paikat. En valitettavasti ollut ainoa älypää porukassa ja bussissa on enää yksi vapaa paikka. Onneksi Ollikin löytää jostain itselleen paikan, loput laitetaan taas lattialle, sanotaan että vain noin tunti ja sitten toinen bussi tulee hakemaan osan porukasta. HAH! 9 tuntia myöhemmin sama tilanne, porukka hieman vaihtelee paikkoja ettei kenenkään tarvitse istua lattialla lasten muovituolilla jalat suussa koko päivää. Ollilla nousee kuume ja päätämme mennä pääkaupunkiin Phnom Penhiin malariariskin ja lyhyemmän matkan vuoksi. Vihdoin, vain 16 tunnin matkustamisen jälkeen pääsemme edes jonnekin päin Kambodzhaa!

Phnom Penh

Tästä kaupungista tuli yksi Aasian reissun lempparikaupungeista, vaikka maa onkin todella köyhä ja luokitellaan vielä kehitysmaaksi. Tietysti kaupungissa on likaista, kaduilla näkee prostituutiota, kerjäläisiä ja katulapsia myymässä ties mitä, mutta jotenkin kaupungin tunnelma ja ihmisten hymy jäi mieleen. Moni varmastikin on kuullut Pol Potin kansanmurhasta, jonka aikana kuoli noin 3 miljoonaa kambodzhalaista. Tavoitteena oli luoda täysin omavarainen kansa, joka asuu pienissä yhteisöissä, syö samaa ruokaa, tekee samaa työtä ja käyttää samanlaisia vaatteita. Koulujärjestelmä, raha, uskonto, musiikki ja sanomalehdet lakkautettiin. Punaisten khmerien vihollisia olivat sivistyneet ja koulutetut, joita perheineen tapettiin aivan surutta - silmälasit riittivät syyksi. Kaupungit tyhjennettiin asukkaista, joiden tuli hylätä kaikki omaisuus ja muuttaa maalle työskentelemään muiden rinnalle. Teloituksissa kuoli arviolta noin miljoona ihmistä ja loput 2 miljoonaa kuoli nälkään, sairauksiin tai pakkotyöhön. Kävimme Phnom Penhissä mieleenpainuvassa paikassa nimeltä ’killing fields’, joka oli yksi maan teloituspaikoista. Täällä tajusin taas kerran miten omat pienet murheet ovat aivan naurettavia ja kuinka hyvään elämään sitä on tottunut. Teloituspaikalla oli joukkohautoja, joiden reunalla uhrit teloitettiin ja annettiin pudota hautaan - aina uhrit eivät kuitenkaan kuolleet heti vaan haudattiin lopulta elävältä. Sinne oli myös rakennettu suuri mausoleumi, johon on kerätty tunnistamattomien uhrien pääkalloja ja luita kahdeksaan eri kerrokseen, melkein kaikissa kalloissa on halkeamia vasaroista ja macheteista sun muista teloituksiin käytetyistä työkaluista. Teloittajilla oli käytössä myös erityinen puu, johon pienten lasten päät murskattiin; panokset kun olivat kalliita ja ”pahuus” piti kitkeä pois juuresta lähtien.

Ja tämä kaikki tapahtui vain noin kolmekymmentä vuotta sitten! Minua monesti mietityttää, että miten muutamat ihmiset pystyvät aivopesemään suuren määrän seuraajia itselleen, jotka tekevät vielä kaiken likaisen työn. Ja joutuvat sitten kantamaan syyllisyyttä loppuelämän. Pelko tietysti ajaa ihmiset tekemään melkein mitä vaan ja lapset voidaan opettaa ajattelemaan miten tahdotaan, mutta eikö millään ole mitään rajaa? Tälläkin hetkellä jossain päin maailmaa tapahtuu taas samoja asioita uudelleen ja uudelleen eikä juuri ketään kiinnosta. Kunhan se ei vain koske meitä vaan niitä muita.


Jos kiinnostaa lukea enemmän kansanmurhasta, suosittelen kovasti kirjaa nimeltä 'First they killed my father', jonka kirjoittanut Loung Ung oli vai kuusivuotias kun kansanpuhdistus alkoi.