Ruokajuttuja

Ruokahan on lähellä kaikkien sydäntä ja hyvin tarpeellinen asia elämässä, mutta jostain syystä tämä puoli on jäänyt täällä vähemmälle huomiolle. Ruisleipää ja salmiakkia on tietysti kova ikävä, siitä ei vaan pääse yli eikä ympäri vaikka kuinka reissaisi. Kun saisikin muutaman tuoreen ruispalaviipaleen juustolla ja maustekurkulla… mmm…

Onneksi matkan varrella näitä puutostiloja on välillä päässyt edes vähän korjaamaan kavereiden ruokalähetysten ja yllättävien suomalaiskohtaamisten avulla.  Nuudeleita ja riisiä saa joka paikasta kaiken maailman lisukkeiden kera, joista kyllä tarvitsen todella pitkän tauon! Ihmetyttää kylläkin mistä paikalliset saavat kaikki tarvittavat vitamiinit ja hivenaineet, kun syövät pitkälti vain valkoista jauhoa eri muodoissa. Kaikki kelpaa syötäväksi eikä tapana ole erotella länsimaisen ajatusmallin mukaan syötäviä ja ei-syötäviä ruokia. Itse en päässyt kokeilemaan läheskään kaikkea mahdollista, mutta muunmuassa sammakko, koira ja tarantella tulivat maistettua.

Tarantellaa maistoin paikallisessa bussissa Kambodzhassa, tätä uppopaistettua (ja montaa muuta..) välipalaa myytiin levähdyspaikalla. Elävät hämähäkit kuhisivat ämpärissä, kuulemma myrkkyhampaat poistettuna, mutta eipä hirveästi tehnyt kuitenkaan mieli silitellä. Maistoin lopulta vain hämähäkin jalkaa, joka oli aivan tyhjää täynnä eikä maistunut millekään, narisi vain hampaissa. Paikallisten mukaan olisi pitänyt maistaa hämähäkin keskiosaa, mutta kuulemma maistuu aivan hirveälle kun kaikki (ulosteet, sisälmykset…) purskahtaa iloisesti suussa. Tämän herkun siis jätin rohkeammille.

Sammakon syönnissä ei taida ollakaan mitään sen ihmeellisempää, sammakon jalkahan on jonkinnäköinen gourmet-herkku Euroopassa. Tässä oli kyseessä kokonaisen sammakon liha inkiväärikastikkeessa, todella hyvää! Ainoana miinuksena se, että sammakko oli pilkottu kokonaisena eli ruoka oli taas epämääräistä luumössöä lihapalojen kera. En viitsinytkään sen paremmin tarkastella mitä muuta sammakonosia lautaselle oli päässyt…

Koiraravintolaan päädyin Saigonissa Vietnamissa itse asiassa vähän sattuman kautta. Päivällä tapasin muutaman muun reppureissaajan, jotka olivat menossa syömään käärmettä illalla ja pakkohan sitä oli lähteä mukaan kun kuulosti niin mielenkiintoiselta. Tarkoituksena oli ostaa ravintolasta elävä käärme, joka tapetaan edessämme pöydässä ja liha kypsennetään sitten toivomusten mukaan. Käärmeen vielä lämmin veri juodaan shotteina ja yksi onnekas saa pienen sykkivän sydämen syödäkseen. Mutta suunnitelma ei toteutunut kalliin hinnan takia, joten piti keksiä jotain muuta erikoista syötävää - enää ei voinut mennä tavalliselle nuudelikeitolle. Koirakadulle siis! Heti kun pääsimme oikealle kadulle, ihmiset ravintoloissa rupesivat haukkumaan kimeästi kuin pikkuiset puudelit, joka teki tilanteesta aika hauskan. Näissä paikallisissa ravintoloissa oli aivan kamala haju, mutta kaipa siihenkin tottuisi ajan kanssa. Otimme kolme erilaista koiranliha-annosta, muuta lihaa ravintolassa ei tarjoillakaan. Hirveää on kyllä myöntää, mutta kaksi kolmesta annoksesta on TODELLA hyvänmakuista ja menee minulla maistamieni lihojen top vitoseen. Ruuat huuhdeltiin alas aivan karmealla kotitekoisella käärmeviinalla, joita löytyy takahuoneesta vanhoista tynnyreistä. Hinnaksi tälle mahtavalle ja varmasti erikoiselle aterialle tulee noin 2€/nuppi. Suosittelen lämpimästi kokeilemaan.

Tunsin itseni kyllä aika kapeakatseiseksi, kun vatsassa kouraisi tiskin takana olevat erilaiset koiranpalat (mm. penis ja leuat) ja teki mieli nyrpistää nenää paikan hajulle. Mielestäni monella aasialaisella on todella mainio suhde ruokaan ja terve ajattelutapa sitä kohtaan. Ihmiset tietävät mistä liha tulee eikä sitä vain kuvitella, että sisäfilee tipahtaa S-marketin tiskille taivaalta tai mustan makkaran väri tule maalipurkista. Eläimistä käytetään kaikki mahdollinen sisäelimistä lähtien, eikä vain pientä osaa ja heitetä loppuja hukkaan. Kaikki eläimet nähdään eläiminä, yhtä hyvin voidaan pistellä poskeen kissan kuin possunkin lihaa. Eläimiä ei ole laitettu söpöysjärjestykseen ja päätetty, että älykkyysosamäärästä riippumatta rumimmat voidaan laittaa tehotuotantoon kärsimään ja lopulta syödä. Samalla kun jonkun mielestä söpöimmät viedään kotiin halittavaksi ja kauhistellaan barbaarisia aasialaisia, jotka syövät näitä ihania olentoja. Minulla ei tietenkään ole mitään kotieläimiä vastaan, mutta ihmettelen kyllä miten eläimet on jaoteltu näihin eri luokkiin ja tietynlaiset ajattelutavat istutettu kaikkien päähän. Miksi on oikein syödä porsaan lihaa mutta ei koiran lihaa? Miksi kanojen tehotuotanto on hyväksyttävää, mutta kesäkissan kohtalo aivan kamala? Pitäisikö meidän oppia jotain näistä köyhemmistä maista?

Näin jälkeenpäin ajateltuna kokeilin aivan liian vähän paikallisia ravintoloita ja erikoisuuksia Aasiassa. Söimme liikaa helpoissa ravintoloissa, joista löytyy englanninkielinen ruokalista ja englantia puhuvia tarjoilijoita. Eniten saa ruuan puolesta reissusta irti, kun syö paikallisten parissa pikkukojuissa, tilaa mitä naapuri syö ja istuu pienillä muovituoleilla syömässä 1€ maksavaa ateriaa. Joskus ruoka on todella hyvää, joskus siedettävää ja aika usein todella karmeaa. Kuitenkin ruoka on puhdasta ja tuoretta, kunhan vain ravintolassa tai kojussa on paljon paikallisia asiakkaita - eihän heidänkään vatsa kestä ruokamyrkytystä sen paremmin kuin meidän. Kipeäksi tulin vain länsimaisista ruokapaikoista, enkä koskaan katuruuasta. Ja vaikka tulisikin joku pieni pöpö, parin päivän päästä se on ohi ja uudet kokemukset on täysin sen arvoisia. Ensi kerralla siis rohkeammalla mielellä matkaan J

Indonesian visiitti

Aurinko paistaa, varpaiden välissä on valkoista hiekkaa, meri on turkoosinsininen ja kuuluu ainoastaan kavioiden kopse. Paratiisi. Gili Air.

Päivän rutiineihin (kyllä, meillä oli rutiineja) kuului aamukävely saaren ympäri, rannalla makoilu ja päiväunet. Yhtenä aamuna päätimme ruveta aivan villeiksi ja kävelimme saaren ympäri toiseen suuntaan. Tämä ei kylläkään ollut hyvä päätös, joten palasimme vanhaan totuttuun reittiin – aivan turha pelleillä tärkeillä asioilla. Suihkun sai rankan urheilun jälkeen ottaa ulkoilmakylppärissä, jossa sateella sai näppärästi tuplasuihkun. Saarellahan ei ole muuta tekemistä kuin syöminen, nukkuminen, auringonotto, snorklaaminen tai sukeltaminen, joten 10 päivää meni todella leppoisissa merkeissä. Snorklauskin jäi väliin reissuni toisen vatsataudin vuoksi, mutta kirjoja tulikin sitten luettua yhden kirjan päivävauhtia ja näin sivistettyä uneliaita aivojani.

Gilin hiljaisuuden ja Balin kamalien turistikatujen jälkeen olikin mukava päästä taas isompaan kaupunkiin eli kiehuvan kuumaan ja kosteaan Kuala Lumpuriin. Valitettavasti löysimme muutaman mahtavan kokoisen kauppakeskuksen, joiden sokkeloihin pieni ihminen eksyy ja epätoivoissaan kuluttaa liikaa rahaa ostaessaan kaikkea ihanaa ja tarpeetonta. Kummasti rinkkaan tuli parissa päivässä lisää painoa ja täytettä, tämän naisen järki ei pelaa silloin kun pitäisi… No, itsehän saan kamani kantaa seuraavaan osoitteeseen eli Australiaan!

Kambodzha

Kambodzha

Viimeisestä Laosin etapista, Don Detistä, ei olekaan paljoa raportoitavaa. Kannattaa mennä itse katsomaan ja kokemaan (jos nyt välttämättä haluaa), mutta suosittelen hankkimaan kiinnostuksen jonkinlaisia huumeita kohtaan ennen sitä. Suomalaisten sekopää narkkareiden lisäksi saarelta löytyi sammakoita vessanpöntöstä, torakoita tyynyltä, kamikaze koppakuoriasia riippumatossa nukutun yön aikana (eikä muuten ollut minun vika että päädyin siihen nukkumaan!) ja vesipuhveleita takapihalta. Ja juoppo bussilippujen myyjä, joka saikin aika sopan aikaan…

Ostimme liput Kambodzhaan eräältä agentilta täysin järjettömään hintaan (35$), mutta hinta näytti olevan joka paikassa sama, joten maksettava oli. Aamulla lähdimme reippaana matkaan ja hyppäsimme veneeseen agentin kanssa, joka näytti olevan jo mukavassa hutikassa. Noh, sellaista sattuu paremmissakin piireissä, joskus se voi vähän venähtää. Muu porukka meni sitten istumaan aivan eri paikkaan ja meidän oma lipunmyyjä vaatimalla vaati, että istumme hänen kanssaan ja juomme yhdessä kaljaa. Ja kuulemma on todella kamala loukkaus, jos ei juo kun toinen tarjoaa. Joten kaljaa kitusiin sitten aamu yhdeksän aikaan, ei kyllä oikein maistu muuten kuin Juhannuksena. Hieman rupesi usko hiipumaan ukon juttuihin, kun muut lähtivät bussiin ja hän väitti, että ei ole teidän bussi, jääkää tänne! Sieltä jumalan selän takaa kun lähti vain se yksi bussi päivässä… Painuttiin sitten bussiin agentin estelyistä välittämättä, mutta ovella meidät pysäytettiin ja sanottiin ettei teillä ole lippuja, pelkkä kuitti. Armas agenttimme ei ollut maksanut bussifirmalle lippujamme, vaan käyttänyt ne…yllätys  yllätys…kaljaan! Minä jäin bussiin enkä suostunut liikkumaan vaikka kuski tööttäili ja ihmiset mulkoili, Olli meni huutamaan äijälle ja vaatimaan rahoja takaisin. Eihän se mitään auttanut- kun kerta rahat oli juotu niin tyhjästä on paha nyhjäistä. Jouduttiin nöyrtymään ja maksamaan lisää, onneksi agentti menetti edes kasvonsa muiden paikallisten edessä. Tässä vaiheessa bussikuski oli jo ihan hiilenä tööttinsä kanssa ja tietysti bussi täynnä. Huoh. Eli taas päästiin lattiapaikoille. Aika nopeasti kuitenkin oltiin rajalla ja suht nopean, vain 3 tunnin odotuksen jälkeen (paahtavassa auringonpaisteessa tietysti), päästiin jonottamaan bussiin. Kunnes joku ilmoittaa, että ottakaa kamanne ja menkää takaisin odottamaan, ei tämä näin toimi! Selvä, takaisin odottamaan ja katselemaan kuinka bussi ajetaan kauemmaksi. Ja tietysti tämä on se meidän bussi, hetken päästä saamme taas luvan mennä bussiin joka on vain pidemmän kävelymatkan päässä. Ollilla on ollut huono olo koko päivän ja päätämme, että minä tungen itseni sisään ja varaan molemmille paikat. En valitettavasti ollut ainoa älypää porukassa ja bussissa on enää yksi vapaa paikka. Onneksi Ollikin löytää jostain itselleen paikan, loput laitetaan taas lattialle, sanotaan että vain noin tunti ja sitten toinen bussi tulee hakemaan osan porukasta. HAH! 9 tuntia myöhemmin sama tilanne, porukka hieman vaihtelee paikkoja ettei kenenkään tarvitse istua lattialla lasten muovituolilla jalat suussa koko päivää. Ollilla nousee kuume ja päätämme mennä pääkaupunkiin Phnom Penhiin malariariskin ja lyhyemmän matkan vuoksi. Vihdoin, vain 16 tunnin matkustamisen jälkeen pääsemme edes jonnekin päin Kambodzhaa!

Phnom Penh

Tästä kaupungista tuli yksi Aasian reissun lempparikaupungeista, vaikka maa onkin todella köyhä ja luokitellaan vielä kehitysmaaksi. Tietysti kaupungissa on likaista, kaduilla näkee prostituutiota, kerjäläisiä ja katulapsia myymässä ties mitä, mutta jotenkin kaupungin tunnelma ja ihmisten hymy jäi mieleen. Moni varmastikin on kuullut Pol Potin kansanmurhasta, jonka aikana kuoli noin 3 miljoonaa kambodzhalaista. Tavoitteena oli luoda täysin omavarainen kansa, joka asuu pienissä yhteisöissä, syö samaa ruokaa, tekee samaa työtä ja käyttää samanlaisia vaatteita. Koulujärjestelmä, raha, uskonto, musiikki ja sanomalehdet lakkautettiin. Punaisten khmerien vihollisia olivat sivistyneet ja koulutetut, joita perheineen tapettiin aivan surutta - silmälasit riittivät syyksi. Kaupungit tyhjennettiin asukkaista, joiden tuli hylätä kaikki omaisuus ja muuttaa maalle työskentelemään muiden rinnalle. Teloituksissa kuoli arviolta noin miljoona ihmistä ja loput 2 miljoonaa kuoli nälkään, sairauksiin tai pakkotyöhön. Kävimme Phnom Penhissä mieleenpainuvassa paikassa nimeltä ’killing fields’, joka oli yksi maan teloituspaikoista. Täällä tajusin taas kerran miten omat pienet murheet ovat aivan naurettavia ja kuinka hyvään elämään sitä on tottunut. Teloituspaikalla oli joukkohautoja, joiden reunalla uhrit teloitettiin ja annettiin pudota hautaan - aina uhrit eivät kuitenkaan kuolleet heti vaan haudattiin lopulta elävältä. Sinne oli myös rakennettu suuri mausoleumi, johon on kerätty tunnistamattomien uhrien pääkalloja ja luita kahdeksaan eri kerrokseen, melkein kaikissa kalloissa on halkeamia vasaroista ja macheteista sun muista teloituksiin käytetyistä työkaluista. Teloittajilla oli käytössä myös erityinen puu, johon pienten lasten päät murskattiin; panokset kun olivat kalliita ja ”pahuus” piti kitkeä pois juuresta lähtien.

Ja tämä kaikki tapahtui vain noin kolmekymmentä vuotta sitten! Minua monesti mietityttää, että miten muutamat ihmiset pystyvät aivopesemään suuren määrän seuraajia itselleen, jotka tekevät vielä kaiken likaisen työn. Ja joutuvat sitten kantamaan syyllisyyttä loppuelämän. Pelko tietysti ajaa ihmiset tekemään melkein mitä vaan ja lapset voidaan opettaa ajattelemaan miten tahdotaan, mutta eikö millään ole mitään rajaa? Tälläkin hetkellä jossain päin maailmaa tapahtuu taas samoja asioita uudelleen ja uudelleen eikä juuri ketään kiinnosta. Kunhan se ei vain koske meitä vaan niitä muita.


Jos kiinnostaa lukea enemmän kansanmurhasta, suosittelen kovasti kirjaa nimeltä 'First they killed my father', jonka kirjoittanut Loung Ung oli vai kuusivuotias kun kansanpuhdistus alkoi.

Thaimaa&Laos

Thaimaa

Muutama ihana rentoutumispäivä edessä äidin ja isän hoivissa Hua Hinissä. Vihdoin pääsen pesemään hyvin hyvin likaiset vaatteet ja heittämään homehtuneet pois, nukkumaan sängyssä ja ilmastoidussa huoneessa. Lähdemme syömään rantaravintolaan ja kun kävelemme rannalla, huomaan aivan veljeni näköisen tyypin. Täytyy oikein pari kertaa kääntyä katsomaan ennen kuin tajuan, että siinä oikeasti on veli ja veljen tyttöystävä eikä Afrikka olekaan sekoittanut päätäni aivan täysin! Täytyy myöntää, että pirunmoinen yllätys ja hyvin pidetty salassa. Aivan mahtavaa ja seuraavat päivät sisältävät hierontaa, nukkumista, hyvää ruokaa ja tietysti mainiota seuraa.

Laos

14 tunnin bussimatkan ja pienen veneretken jälkeen, pääsemme rajan yli Laosiin Huay Xain kylään. Täältä aloitamme Gibbon Experiencen, joka sisältää 2 yötä puumajassa 40 metrin korkeudessa, vaellusta Bokeon sademetsässä ja pitkiä, mahtavia vaijeriliukuja. Matkaamme sademetsän laitamille sijaitsevaan kylään lava-auton kyydissä, meno on välillä aika pomppuista kun ajelemme pikkuteitä ja jokien yli. Vaellamme hetken aikaa ennen kuin saamme valjaat päälle ja pääsemme kokeilemaan ensimmäistä liukua. On uskomatonta liukua sademetsän yllä 100 metrin korkeudessa, tuuli vinkuu korvissa ja mahassa lentelee perhosia. Kun vihdoin pääsemme parin tunnin vaelluksen ja liukujen jälkeen puumajalle, näky on todella hieno! Maja on 40 metrin korkeudessa isossa puussa keskellä sademetsää. Majalle tietysti täytyy mennä liukumalla ja vauhti kuulemma yltyy aika kovaksi. Hyppään liukuun ja eikun menoksi. Opas lupaa huutaa, kun täytyy jarruttaa ja olen luottavaisin mielin. Vauhti käy nopeammaksi ja tuntuu, että lähestyn majaa epäilyttävän kovaa. En vieläkään kuule muuta kuin vaijerin vinkunan ja tuulen ulvonnan, mutta päätän jarruttaa. Mitään ei kuitenkaan tapahdu vaikka kuinka painan jarrua ja tajuan, että törmään suoraan portaisiin 20 kilsan vauhtia. Kova mäjähdys, kolahdus ja iso AUTS! Hyvinhän se taas meni… Selviän onneksi säikähdyksellä ja parilla rumalla mustelmalla. Majassa on patjat kahdeksalle sekä vessa ja suihku, ruoka tuodaan liukuja pitkin ja jopa juomavettä ja kahvia löytyy. Maisemat on tietysti jotain sanoinkuvaamatonta ja ollaan kyllä todella korkealla. Ainoa miinus on, että vessa on aivan täynnä ampiaisia, pönttö oikein kuhisee niitä. Naiset kyllä keksivät nopeasti vaihtoehdon amppareille pyllistämiselle ja pissata voi vaikkapa ämpäriin. Illalla on ihanaa nukahtaa hyttysverkon alla metsän ääniin, kunhan ensin siivotaan patjalta epäilyttävän näköiset hämähäkit pois. Aamulla lähdemme 5.00 liikenteeseen, jotta löytäisimme alueen ainoan jäljellä olevan gibboniperheen. Lähdemme päivän ensimmäiseen liukuun aivan pilkkopimeässä. Korkeanpaikan pelkoa ei ole, koska mitään ei näe, mutta itsesuojeluvaisto yrittää hieman vinkkailla, että onko taas mitään järkeä. Aamukaste kastelee naaman, vauhti on kova, sydän on kurkussa enkä näe senttiäkään eteenpäin. Olen täysin kauhuissani enkä edes pysty kiljumaan, törmään varmasti johonkin. Selviän kuitenkin hengissä, hieman tönäisen jotain eläintä matkan varrella ja toivon etten tappanut mitään eläintä. Aamu valkenee kun pääsemme perille ja gibbonit aloittavat upean laulunsa. Metsä täyttyy niiden äänistä, en ole ikinä kuullut mitään vastaavaa! Näemme myös vilauksen niistä ylhäällä puissa pienen patikoinnin jälkeen. Myöhemmin patikoimme rankkaa polkua pitkin pari tuntia toiseen majaan ja jalat ovat jo todella muussia. Palkinto kuitenkin odottaa ja pääsemme uimaan vesiputouksen juurelle. Majasta on näkymät suoraan laaksoon ja joelle, vessa on taas täynnä ampiaisia. Illalla jotain märkää putoaa otsalleni ja vilkaisen ylös: lepakko taisi juuri kakata päälleni! Reissun jälkeen lähdemme yöbussilla suoraan Luang Prabangiin, toiset 12 tuntia istumista edessä. Laosin bussit ovat hieman eri luokkaa kuin Thaimaassa, joudumme olemaan kippurassa jalat puuduksissa yön. Aamulla huomaan, että takareiteni on täynnä pieniä punaisia näppyjä, ilmeisesti istuimissa oli jotain elämää…

Luang Prabangissa vuokraamme munamankelit ja lähdemme sotkemaan ympäri kaupunkia. Käymme testaamassa laosilaista hierontaa, joka sisältää hierojan jatkuvaa tekstiviestien näpyttelyä ja nyrkeillä hakkaamista. Kaikki paikat menevät aikaisin kiinni ulkonaliikkumiskiellon vuoksi. Jokainen tuktuk-kuski tarjoaa pilveä todella avoimesti, joka on aika yllättävää maassa, jossa huumeista saa kuolematuomion. Seuraavana päivänä vuokraamme pienen mopedin ja ajelemme katsomaan vesiputousta. Kyydissä olo on melkein pelottavampaa kuin vaijeriliuku, vaikka liikenne onkin aika rauhallista verrattuna muihin aasialaisiin kaupunkeihin. Jarrukaan ei oikein toimi ja joudun välillä vähän kiljaisemaan, kun pelkään kyydistä tippumista pomppuisilla teillä.

Vang Vieng

..on aikamoinen mesta. Täynnä parikymppisiä kännisiä reissaajia, täysillä musaa soittavia baareja ja ravintoloita, joissa näytetään koko päivä pelkkiä Frendejä. Täällä saankin länkkäriruuasta ensimmäisen ruokamyrkytyksen ja vietän pari päivää oksennustaudissa pienessä vihreässä huoneessa muurahaisten kanssa. Onneksi pääsen myös vähän bilettämään Mekongin varrelle; musa soi siellä niin kovaa, että tärykalvot tuntuvat räjähtävän, viinaa myydään ämpäreissä ja baarista toiseen liikutaan uimalla. Ei ehkä se alkuperäisin Laos-kokemus, mutta ihan hauskaa päivän verran.

Kong Lor Cave

Aamulla lähdemme aikaisin liikenteeseen, koska nukkuminen on aivan mahdotonta. Koko kylän joka ikinen kukko päättää ruveta kiekumaan täyttä kurkkua aamuneljästä eteenpäin ja naapurissa ukko rupeaa remontoimaan kuudelta. Hyppäämme pitkähäntäveneeseen ja sukellamme täysin pimeään luolaan otsalamppujen kera, luolaa ei ole vielä pilattu erivärisillä valoilla kuten muualla Aasiassa. Luola on 7,5 kilometriä pitkä, paikoin jopa 100 metriä korkea ja koko luolan läpi pääsee jokea pitkin veneellä. Näemme upeita tippukiviluolia, jotka ovat muodostuneet miljoonien vuosien aikana ja nautiskelemme hiljaisuudesta. Olemme aamun ensimmäiset turistit, joten saamme olla aivan rauhassa pilkkopimeässä ja kuunnella veden lorinaa. Luolan jälkeen matkaamme etelään Don Detin saarelle ja päätämme matkustaa kuten paikalliset. Matkasta tuleekin pitkä, hikinen ja mielenkiintoinen… Kahden päivän aikana käytämme 9 eri kulkuneuvoa: tuk tukeja, lava-autoja (eli elefantti tuk tukeja), busseja ja venettä. Melkein poikkeuksetta kaikki on aivan täynnä eli läheisyyttä riittää ja mukana matkaa kaikennäköistä: siiliä, kanoja, kukkoja ja satelliittiantenneja. Yhden matkan joudumme istumaan lattialla melonisäkkien päällä. Tällä matkalla yksi paikallinen lapsi sattuu vilkaisemaan minua ja rupeaa huutamaan täyttä kurkkua paniikissa. Apua, valkoinen iso haamu! Lopulta lapsi rauhoittuu ainakin hetkeksi, kun hänet käännetään ikkunaa päin, mutta muutamat paniikki-itkut vielä kuullaan kun lapsi katsoo minuun päin. Ja koko bussin väellä on hirmuisen hauskaa…  Lapsen isän mielestä näytän Britney Spearsilta (huom! Britney nuorena) eli ehkäpä lapselle tuli joku Britneyn laulu mieleen J Viimeisen lava-auton kyydissä on aluksi ihan siedettävää, kunnes kohdalle osuu hajonnut auto ja kaikki matkustajat siirtyvät meidän kyytiin. Mahtuu mahtuu… Kahteen tuntiin kukaan ei pysty liikuttamaan yhtään raajaa, takapuoli puutuu ja nenä on täynnä pölyä. Mutta ilmeisesti olen omaksunut aasialaiset unenlahjat ja jopa torkahdan hetkeksi, ja niin pääsemme vihdoin perille 24 tunnin reissaamisen jälkeen.

Ruanda

Ruanda, Ruhengeri

Vuonna 1994 Ruandassa tapahtui tutsien kansanmurha, miljoona ihmistä murhattiin lyhyessä ajassa. Suurin osa uhreista ei kuollut nopeasti vaan heitä raiskattiin, kidutettiin ja jätettiin hitaasti kuolemaan. Lapsia ei säästetty, heillä oli sama karmea kohtalo kuin heidän vanhemmillaan. Pieniä vauvoja heitettiin seinään, lapsia kidutettiin kuoliaaksi tai hakattiin macheteilla kappaleiksi. Koska he olivat tutseja. Perheet ja ystävät kääntyivät toisiin vastaan, naapuri saattoi murhata naapurin. Ruhengerissa kävimme museossa, joka käsittelee kansanmurhaa ja täytyy myöntää ettei itku tai oksennus ollut kaukana kun kuuntelin uhrien tarinoita ja katselin kuvia. Museossa oli jopa monen sadan uhrin jäännökset lasikopissa: reisiluita, hajonneita pääkalloja, vaatteita ja lasten kenkiä. Todella rankka paikka, mutta silmiä ei voi sulkea, vaikka se olisikin helpottavaa.

Volcanoes National Park

Aamulla aloitamme vaelluksen gorillojen luokse, perheen nimi on Kuryama ja he asustavat vuoristossa Volcanoes kansallispuistossa. Lupa maksaa hunajaa, yli 500$ ja mietin, että onkohan tämä sen arvoista. Kapuamme ensin tunnin vuoristoa ylöspäin maanviljelijöiden kylän läpi, jonka jälkeen on vielä tunnin matka puiston sisällä pientä, hyvin mutaista polkua pitkin. Lopulta meidän käsketään jättää kaikki ylimääräinen tavara kantajille ja seurata hiljaa oppaita. Ensiksi näemme 5-vuotiaan pikkuvesselin, joka haluaa leikkiä kanssamme. Se ei pelkää meitä ollenkaan, vaan luulee olevansa hopeaselkä uros ja takoo meille rintaansa. Lapsi juoksee meitä ympäri, tarttuu ihmisiä jaloista ja yrittää napata takkeja mukaansa. Oppaan täytyy hieman potkaista pikkugorillaa, koska se tulee liian lähelle emmekä halua suututtaa isukkia. Sitten näenkin hopeaselän ja ymmärrän oppaan huolen. Tajuttoman kokoinen urosgorilla, yli 200 kiloa painava, istuu noin 10 metrin päässä ja tarkkailee meitä. Kylmät väreet menevät selkää pitkin ja pieni pelko hiipii mieleen, ne ovat aika pelottavan näköisiä. Pääsemme vieläkin lähemmäs gorillaperhettä, joka sisältää kaksi hopeaselkäveljestä, pienen vauvan, muutaman pikkulapsen ja kolme naarasta. Katselemme kuinka ne kaikki ottavat pienet päiväunet, kunnes ne heräävät ja lähtevät ruuan hakuun. Lapset roikkuvat ja riehuvat puissa, hyppivät ympäriinsä ja tekevät kuperkeikkoja. Emo syöttää puolivuotiasta poikasta aivan vieressä, mutta päättääkin yhtäkkiä siirtyä ja kulkea juuri siitä missä minä seison. Se ja selässä roikkuva vauva rokkitukan kanssa ohittavat minut metrin päässä, voisin helposti vain ojentaa käteni ja koskettaa niitä. Hetken päästä katselemme hopeaselkää ruokailemassa ja olen taas jonon ensimmäisenä. Alfauros päättää tulla suoraan meitä kohti, yritän pakittaa rauhallisesti, mutta takanani on kahdeksan ihmistä enkä pääse mihinkään. Olen suoraan sen kulkureitillä ja pulssini on lähellä kahta sataa, hopeaselkä voisi heittää minut puuhun yhdellä kädenliikkeellä. Katson suoraan sen isoihin ruskeisiin silmiin ja ihmettelen kuinka ihmismäiset kasvonpiirteet ja eleet sillä on. Opas juttelee sille murahtelemalla ja kertoo, että kaikki on ihan ok eikä meistä ole uhkaa. Uros onneksi päättääkin kääntyä juuri minun kohdallani eikä sen tarvitse heittää minua pois tieltään. Seuraamme perhettä vielä hetken aikaa, niitä on todella uskomaton katsella! Aivan kuin katsoisi karvaisia ihmisiä tekemässä arkiaskareita: lapsia syötetään, vauvoja pidetään kainalossa tai makoilemassa äidin mahan päällä, lapset leikkivät ja vanhemmat ojentavat lapsia. Uros ja naaras pussailevat parin minuutin ajan ja lapset mököttävät kun eivät saa meistä leikkiseuraa. Mahtavaa tavata lähisukulaisia J

Uganda, Jinja

Aurinko paistaa, vesi kuohuu, sydän jyskyttää ja olen varma, että tänään kuolema tulee. En ole varma onko hukkumispelkoisen kovin viisasta laskea 20 kilometrin verran Niilin koskia alas, mutta teenpä sen kuitenkin. Ensimmäinen koski ja paatti ympäri, nielen puoli litraa vettä, vene pamahtaa päähäni, hävitän melan ja satutan jalkani johonkin. Kyllä on kivaa.

Pari koskea lisää ennen lounasta ja pikkuhiljaa rentoudun vähän ja rupean hieman jopa nauttimaan tästä hullutuksesta. Kunhan vain pysyn veneessä enkä sinkoudu koskeen ja pelkää kuolevani. Olen laskenut koskia pari kertaa aiemmin, mutta ne taisivat olla vain lastenleikkiä Niiliin verrattuna. Onneksi Niili on kuitenkin todella syvä eikä kivistä ole vaaraa. Jokainen, jopa ’kovat äijät’ tutisevat, kun ovat kerran pudonneet veneestä keskellä koskea, aallot heittelevät minne sattuu eikä happea saa ikuisuuksiin. Parin helpon kosken koen jonkinnäköisen aivopierun ja ehdotan muille että pitäisikö meidän kipata vene tarkoituksella, tämähän on muuten liian mukavaa. Ok, laskemme alas ja yhtäkkiä edessämme on pirun iso aalto, joka kääntää veneen sekunnissa ylösalaisin. Räpiköin epätoivoisesti pintaan ja yritän saada happea, mutta auringon sijaan näen vain pimeää. Hienoa, olen jumissa ylösalaisin olevan veneen alla. Tätä pelkäsin eniten! Yritän hengittää veneen alla olevan ilmataskun avulla, mutta koska vene ja minä laskemme edelleen koskea alas täysin aaltojen armoilla, saan vain suun täyteen vettä. Yritän miettiä järkevästi ja sukeltaa pois veneen alta, mutta eihän se onnistu ilman happea, paniikissa ja kypärä silmillä. Tuntuu, että olen ikuisuuden veneen alla, mutta muutaman minuutin sisällä opas huomaa yhden puuttuvan ja sukeltaa veneen alle. Hän yrittää saada minut sukeltamaan, mutta en pysty ajattelemaan muuta kuin hengittämistä enkä saa itseäni pakotettua sukeltamaan. Lopulta opas kyllästyy, nappaa minua pelastusliiveistä kiinni varoittamatta ja vetää minut ulkopuolelle pintaan. Vaikka nielen taas lisää Niiliä, tunne on aivan ihana: hengittäminen ja ei-kuoleminen. Olenkin vielä elossa!

Illalla juhlimme oppaan synttäreitä ja Niilistä selviytymistä porukalla. Ilta sisältää pöydillä ja baaritiskillä tanssimista, kenkien heittelyä banaanipuihin, steppausta, rekkakaraokea sun muuta mukavaa. Aamuyöllä kävelemme teltalle päin taskulamppujen kanssa ja pysähdymme hämmästyneenä telttapaikan eteen. Vilkaisemme toisiamme ja tarkistamme olemmeko tulleet hulluiksi vai olemmeko totaalisen kännissä. Teltan paikalla on kasa kylttejä eikä telttaa näy missään! Aamuyön pöhnässä kestää hetken aikaa ennen kuin tajuamme, että pojat ovat saaneet kuningasidean ja siirtäneet teltan tavaroineen jonnekin. Teltan metsästys alkakoon… Etsimme koko telttailualueen, mutta emme löydä mitään meille kuuluvaa. Kysäisemme ohimennen vartijalta, onko hän nähnyt yksinäistä telttaa jossain oudossa paikassa. Vartijan ilme kirkastuu, teltta on baarissa sisällä! Pojat ovat jollain ilveellä raahanneet painavan pystytetyn teltan ja kaikki tavarat pitkän matkaa baariin, eikä mitään edes ole kadonnut teltan päältä. Täytyy myöntää, että aika hyvä suoritus. Kun nauruhepuli helpottaa, huomaamme että on enää tunti aikaa herätykseen joten päätämme ottaa teltan alas ja nukkua rekan säilytystilassa. Kutsumme säilytystilaa häkiksi, koska se täytyy lukita ulkopuolelta ajon aikana ja nukummekin siellä tyytyväisenä melkein koko seuraavan päivän ajomatkan ajan.

Seuraavana ja viimeisenä yönä kostamme pojille ja kastelemme heidän telttansa vesiletkun avulla, tietysti kun he nukkuvat sisällä. Teltta ilman sadesuojaa vuotaa mukavasti, mutta jostain syystä poikien mielestä vesi ei ole yhtään virkistävää eikä hauskaa. Suunnitelmana oli myös heittää hanhi telttaan sisälle ja lukita ovi, mutta tietysti hanhet ovat jossain muualla juuri kun niitä tarvitsee.

Tämä onkin Afrikan rundin loppu, nyt nokka kohti Aasiaa!

Kenia ja Uganda

Keniassa käymme vierailulla Saidia orpokodissa, joka majoittaa hylättyjä, pahoinpideltyjä ja hyväksikäytettyjä lapsia vauvoista nuoriin. Vaikka kaikilla on koskettava historia takanaan, he ovat kuitenkin iloisia lapsia, jotka leikkivät, laulavat, tanssivat ja nauravat kuten muutkin lapset. Keinut ovat kuitenkin rikki, vaatteet rääsyjä ja jalkapallot puhjenneita. Tytöt koskettelevat meidän hiuksia ja yrittävät tehdä kampauksia, esittelevät kissaperhettä ja pojat pelaavat jalkapalloa. Vietämme monta tuntia heidän kanssaan ja syömme lounasta orpokodissa, ihania lapsia! Illalla pääsemme vierailulle kokkimme kylään, paikalliset lapset menevät aivan sekaisin valkoisten, Mzungugen, vierailusta ja seuraavat meitä koko kylävierailun ajan, tietysti kädestä pitäen. Aika vierähtääkin kuvia ottaessa, jokainen lapsi haluaa kuvan itsestään ja nähdä sen. Osa porukasta näyttää pelkäävän lapsia, eivätkä suostu koskemaan heihin, koska lapset ja vaatteet ovat likaisia. Ihan kuin koskettamalla taudit leviäisivät… Lapset ovat kuitenkin taas aivan mahtavia, ja nauravat vatsa kippurassa kun heittelen heitä ilmaan.

Seuraavana aamuna lähdemme aikaisin safarille ja vihdoin näemme sarvikuonoja todella läheltä! On mahtavaa, kun iso pinkki flamingoparvi lähtee tasan samaan aikaan lentoon ja samalla sarvikuonoperhe laiduntaa aivan vieressä. Kymmenen kirahvia seisoo jähmettyneenä savannilla ja tuijottaa samaan suuntaan, iso urosleijona lekottelee lähellä puun juurella. Koko ympäristö on varuillaan ja odottaa mitä leijona tekee. Sitä kuitenkin laiskottaa, emmekä pääse todistamaan saalistusta.

Uganda, Kibale

Ugandassa on kuulemma heimo, jossa on aika järkyttävä tapa. Jos nainen tulee raskaaksi eikä lapsen isä tunnusta lasta, äidin täytyy lapsen syntymän jälkeen tappaa lapsi-puremalla! Tapoja ja rituaaleja on monia, mutta tuntuu uskomattomalta, että joku pystyisi tähän. Leiriydymme upeisiin maisemiin järven viereen keskelle vuoria, kaikki on todella vihreää. Aivan erilaiset maisemat verrattuna edellisiin maihin. Illalla ja yöllä lämpötila putoaa ja on ihanaa nukkua viileässä. Vettä ei ole, mutta kymmenen työntekijää hakee meille autolla vettä, jotta pääsemme suihkuun. Tätä voi jo kutsua hyväksi palveluksi!

Kibale Forest Reserve

Pääsemme simpanssivaellukselle läheiseen metsään pienessä porukassa ja oppaana on kaksi naisrangeria, tietysti isojen kiväärien kera. 30 minuutin patikoinnin jälkeen löydämme yhden ison uroksen, mutta se kapuaa nopeasti korkeaan puuhun. Odotamme puoli tuntia sen alastuloa ja päätämme jo luovuttaa. Heti kun lähdemme kävelemään pois, kaveri päättää kipaista alas - todella nopeasti. Pinkaisemme tietysti perään. Se pysähtelee välillä nautiskelemaan välipalaa, emmekä me näytä haittaavan sitä. Yhtäkkiä se on taas puussa kavereidensa kanssa, puussa on kolme urosta makoilemassa ja syömässä. Menee hetki ja ne ovat kaikki maassa, porukassa on mukana myös ryhmän alfauros. Täytyy sanoa, että tällä porukalla on miehuus tallella, ainakin kulkusten koosta päätellen. Simpanssit kuulemma parittelevat kenen kanssa tahansa ryhmän sisällä ja hoito on yhteinen asia. Parinvaihtoa simpanssien tyyliin… Kolmikko etenee jonossa, pysähtyy välillä lepäämään ja tarkkailemaan ympäristöä, ja jatkaa sitten matkaa. Yhtäkkiä ne pinkaisevat juoksuun ja pitävät todella kovaa meteliä, me emme pysy perässä. Rangerit kuitenkin löytävät ne taas, simpanssien juttelu täyttää koko metsän. Tunnelma on todella upea, eläintarhat eivät ole mitään villin luonnon rinnalla. Kolmikko johtaa meidät lopulta kokonaisen ryhmän luokse ja yhtäkkiä koko paikka on täynnä simpansseja; pieniä lapsia roikkuu puissa, naaraita ja uroksia juoksee maassa. Niitä on joka puolella! Lopulta ne jatkavat matkaa ja meidän täytyy kääntyä takaisin, koska olemme kulkeneet jo melkein 10 kilometrin päähän. Tänä iltana uni tulee jo yhdeksän aikaan illalla.

Malawi&Tansania

Kande Beach

Malawin puolella saamme seuraamme lisää työntekijöitä ja taas kerran ”uuden” rekan. Yövymme Lake Malawin ihanalla hiekkarannalla ja pidämme ’fancy dress partyt’ eli jokainen ostaa paikalliselta kirpputorilta yhdelle porukasta mahdollisimman rumat vaatteet. Bileisiin tarvitaan tietysti boolia, joka koostuu seuraavista aineksista: vodka, rommi, gini, lisää vodkaa, punaviiniä ja hieman mehua. Ensimmäinen oksentaa puolen tunnin sisään ja täytyy myöntää ettei booli kyllä hivele makunystyröitä. Yhdellä työntekijöistä on päällään neonvihreä jumppapuku, toisella pakarat paljastavat farkkusortsit tangojen kera (kyse on siis miehestä) ja minä näytän kuulemma Picassolta. Ei kyllä ole mitään hajua miltä Picasso näyttää, mutta pääsen kyllä illan aikana lähelle taiteellista valaistumista. Illan saldo: miltei joukkotappelu viereisen rekan ja meidän miesten kesken, kadonneet tai varastetut sandaalit, shortsit sekä kallis otsalamppu. Seuraavana aamuna olo paranee riippumatossa makoillessa ja torkkuessa.

Chitimba

Toisella puolella järveä lähdemme kaverin opastetulle vaellusretkelle kuumassa helteessä. Kyseessä onkin vain kävely ympäri kylää ja päädymme paikalliseen kouluun, jossa pääopettaja viattomasti antaa meille oman tilinumeronsa, jotta voimme lahjoittaa koululle rahaa. Kuulemma Unicef ja paikalliset keräykset antavat vain tavaraa eivätkä ollenkaan käteistä. Kumma juttu… Oppaamme on järkyttynyt ja lupaa auttaa meitä antamalla omat yhteystietonsa, jotta voimme lähettää hänelle koululle tarkoitetut lahjoitukset. Huoh. Takaisin tullessa haluamme kokeilla paikallista baaria, jossa myydään vain ja ainoastaan vahvaa viinaa pikkuisissa muovipusseissa. Ai niin, myydäänhän siellä myös partateriä, meinasi unohtua… Yritän parhaani mukaan pitää Suomen mainetta yllä ja juoda muiden kanssa, mutta viina on niin hirveää myrkkyä että on pakko luovuttaa. Muut, mukaan lukien opas, rupeavat kuitenkin kittaamaan kunnolla ja leirintäalueelle päästessä molemmat ovatkin jo kunnon humauksessa. Oppaan selitykset ovat aika kirjavia, vaikka en kovinkaan montaa sanaa enää ymmärräkään. Yksi pussi maksaa noin 10 senttiä, joten 15 pussin imeminen ei verota kukkaroa kovin paljoa.

Tansania

Rajan ylitys menee aika kivuttomasti, paitsi yhden työntekijöistä täytyy jostain syystä maksaa 5 kertaa enemmän kuin muiden. Kuskimme joutuu jättämään meidät rajalla ja hyppäämään paikalliseen bussiin, koska kotona Keniassa on läheinen kuollut. Edessä on 2 päivän matka ja myöhemmin kuulemme, että hän myöhästyi pitkästä seremoniasta ja ehti olemaan paikalla vain tunnin verran.

Tansania on muslimimaa, joten naisten täytyy peittää olkapäät ja polvet. Ei kyllä hirveästi houkuta tässä kuumuudessa, mutta minkäs teet. Hiki virtaa kuin hot joogassa. Kello 5.00 lähdön ja 12 tunnin ajon jälkeen pääsemme Dar Es Salamiin. Liikenne on aika kaoottista ja poliisi pysäyttelee meitä jatkuvasti lahjusten toivossa. Useimmiten syynä on ”ylinopeus”, joka todistetaan ilmeisesti viritetyllä mittarilla ja sakko pitää maksaa heti käteisellä. Onneksi rekassa on oma mittari ja kuskilla paljon kokemusta vastaavista tilanteista, selviämme useimmista tilanteista aika helposti.

Zanzibar

Matkaamme Zanzibarin saarelle kahdella lautalla, kävellen ja rekalla. Vihdoin 5 yötä hotellissa; sänky ja tuuletin, mitä luksusta! Kukaan ei kuitenkaan malta nukkua, kun vihdoin pääsee shoppailemaan, bilettämään, makoilemaan rannalla ja snorklaamaan. Hinnat ovat kuitenkin aika korkeita ja kulutan 2 viikon budjetin 3 päivässä. Hups. Onneksi se on vain rahaa, ei sen vakavampaa. Eräänä iltana lähdemme isoihin rantabileisiin, jotka pidetään vähän matkan päässä. Vähän meinaa epäilyttää, kun olemme taksissa keskellä metsää ja kuski jättää meidät ison portin eteen, eikä ketään muita ole näkyvissä. Portista sisään ja musiikkia kohti! 10 minuutin sokkeloseikkailun jälkeen löydämme bileet; rannalle on tehty tanssilattia ja pari isoa baaritiskiä, ja tuotu riippumattoja sekä sohvia. Musa soi ja viini virtaa, yllättäen aika vierähtää aamuun asti taksikuskimme odottaessa ulkopuolella. Mies ansaitsi kyllä kunnon tipin! Aamulla meidän pitäisi olla matkalla takaisin mantereelle, mutta suurin osa porukasta, mukaan lukien työntekijät ja tietysti minä, nukkuu pommiin. 5 tunnin matka edessä taas erilaisilla kulkupeleillä hikisissä tunnelmissa. Kuolema on lähellä, mutta selviämme jäisen veden ja nesteytystablettien avulla takaisin Dar Es Salamiin.

Marangu & Serengeti

Aamulla heräämme Kilimanjaron juurella, outoa nähdä lunta vuoren huipulla kun lämpötila muuten on yli 30 asteen. Patikoimme hetken matkaa ylöspäin, vierailemme koululla ja syömme ihanan paikallisen lounaan. Vietämme yön käärmepuiston leirintäalueella ja seuraavana aamuna lähdemme jeepeillä Serengetiin. Puistossa on meneillään seeprojen ja gnu migraatio - eläimet muuttavat yhdessä, koska toisella on hyvä näkö ja toisella kuulo, joten ne auttavat toinen toistaa. Uskomatonta nähdä niin paljon eläimiä liikkeellä samaan aikaan , pelkästään seeproja on liikkeellä yli 6000! Leiriydymme keskelle puistoa eli olemme aivan eläinten keskellä, koska aitoja ei ole. Illalla menen kaverin kanssa vessaan pimeän tultua ja muistamme vasta vessojen kohdalla turvallisuussäännöt:

1.       Valaise ympäristö taskulampulla ennen kuin menet

2.       Jos näet silmäparin loistavan pimeydessä, älä mene

3.       Jos eläin on lähellä, ole rauhallinen äläkä missään nimessä juokse

Kun valaisen vessan ympäristön, näemme 2 silmäparia parin metrin korkeudella noin 10 metrin päässä meistä. Kiiluvat silmät tuijottavat suoraan meitä, eikä kyseessä ole varmastikaan paviaani tai hyeena, joita alueella riittää. Onnistumme tietysti unohtamaan vielä kolmannenkin säännön ja lähdemme juoksemaan paniikissa pois ja kompuroimme pilkkopimeässä nuotion ääreen turvaan. Onneksi eläimet eivät lähde jahtaamaan meitä, karkuun juokseminen saattaa laukaista niissä puolustusreaktion. Oppaan mukaan kyseessä oli varmastikin kaksi puhvelia, jotka eivät ole ihan pieniä kavereita. Edellisellä kerralla kaksi puhvelia oli tapellut lähistöllä ja päätynyt keskelle leirintäaluetta. Toinen puhveli kaatui suoraan teltan päälle, jossa nukkui ihmisiä! Puhveli painaa lähelle pari tonnia eli oli uskomatonta ettei kukaan loukkaantunut pahemmin, mitä nyt yöunet jäi kuulemma vähiin.

Yöllä herään sateen ropinaan naamallani, olen unohtanut sulkea sadesuojan. Kun onnistun taas nukahtamaan, tunnen kuinka jokin törmää telttani nurkkaan ja nostaa telttani hieman ilmaan. Ei muuten varmastikaan ollut mikään pieni kaveri, kun minä ja koko teltta meinasi lähteä mukaan.  Aamulla näemme aivan läheltä leijonaperheen herkuttelemassa seepranlihalla, kaksi pentua makoilee ihan vieressä. Hyeenat kiertelevät lihan ympärillä ja yrittävät päästä osingoille, mutta naaraat pitävät kovaa kuria. Jatkamme uskomattomaan Ngorongoron Kraateriin, joka on täynnä villieläimiä: seeproja, puhveleita, flamingoja, virtahepoja jne. Syömme lounasta järven rannalla ja katselemme kuinka virtahevot kylpevät viiden metrin päässä. Uimaan ei kuitenkaan kannata mennä, koska virtahevot voivat olla todella vaarallisia vaikka näyttävätkin laiskoilta ja läskeiltä.

Nairobissa pääsemme nukkumaan sänkyyn pitkästä aikaa, paras tunne ikinä! Porukka vaihtuu seuraavaksi kahdeksi viikoksi. Uskomatonta, että tämä on kohta ohi. Pakko päästä vielä takaisin ajan kanssa ja tutustua paremmin kulttuureihin, ehkäpä vapaaehtoistyöhön orpokotiin…